---

tiistaina, toukokuuta 18, 2004

---

Lue myös alempana olevat jutut

Valinnan paikka

Ilmeisesti Pirjeta Kesselin sähköpostiadressista alkunsa saanut Kiasma-Mäki-Kissantappovideo-keaskuskustelu avaa monta mielenkiintoista näkökulmaa tähän päivään. Keskustelua käydään niin foorumeilla, yleisönosastoissa kuin avantouimaseuran lauteilla.

Keskustelut eivät kohtaa. Tavallinen kansa kauhistuu suloisen kissan kohtaloa, joka on väärin perusteinen noudettu kissojen löytökodista tapettavaksi ja sitä että kissan tappamisen videoinnist vielä maksetaan palkkio?

Taidepiirien keskustelussa muistutetaan nykytaiteen provakatiivisesta tehtävästä ja vyörytetään lukijan silmille ja kuulijan korville koko aikakausi fauvisteista ja dadaisteista aina nykypäivän hörhöihin rokkaireihin ja heavymetal-animaatioihin asti.

Nyt käytävän keskustelun kolme avainhenkilöä tuntuvat olevan kulttuuriministeri Tanja Karpela, Pirjeta Kesseli ja Teemu Mäki. Jossakin välimaastossa kulkee Kiasman Marja Sakari.

Erityisen mielenkiintoinen ja syvempää keskustelua enteilevä on Tanja Karpela, jonka yli-ihannoiva lakiin perustuva näkemys saattaa hyvinkin muodostua pohjaksi valtion tulevassa taidepolitiikassa. Tai ainakin apurahapolitiikassa. Ns. kansan oikeutettua suuttumusta edustaa Pirjeta Kesseli, jonka adressista tällä foorumilla on näyte. Kesseli tulkitsee hyvin ns. tavallisen kansalaisen tuntoja.

Sitten on tietysti Teemu Mäki, jonka estetiikka tuntuu varsin hyvin sopivan väkivaltaiseen aikaamme. Teemu Mäkeä kannattaa kuunnella vaikka ei hänen tekoaan hyväksyisikään.

Vielä on Kiasman edustajana julkisuuteen noussut Marja Sakari, joka yrittää epätoivoisesti puolustaa taideinstituution merkitystä taiteen ja taideilmiöiden puolustajana.

Olen erittäin iloinen keskustelusta. Se antaa valppaalle sielulle kosolti uusia näkökulmia ja tuo mieleen unohtuneita asioita, vaikka luulenkin että mihinkään yhteiseen lopputulokseen ei keskustelussa päästä. Nyt on vain pidettävä huoli siitä, että noitavainot eivät pääse roihahtamaan

Olen omissa henkilökohtaisissa pohdinnoissani päätynyt siihen, että minulle sopii parhaiten ns. kohottava taide. Kieltäydyn järjestelmällisesti katsomasta ja kuuntelemasta mitään rujoa, perverssiä ja ihmiselämää tuhoavia teoksia.

Tämä ei tarkoita sitä että en tiedostaisi niiden olemassaoloa. Tai että en tietäisi tai löytäisi brutaalia taidetta sisältäviä teoksia. En vain halua enää sellaista katsella. Tämä on pelkästään henkilökohtainen valinta.

Tästä valinnasta huolimatta tai juuri siitä syystä olin erittäin ilahtunut kun kuin Pipan sydämeeenkäyvät sanat:

? Taiteen keinoin voidaan kurkistaa ikäänkuin johonkin näkymättömään maailmaan ja taiteen keinoin sitä voidaan myöskin esittää - ja kuinkapa jossakin tuntemattomassa voisi olla sellaista kuin moraali ?

Ajatuksen voimalla ei voi tappaa, tai satuttaa ketään. Ajatus on vain teoriaa.

Jos taiteen keinoin esitetään jotakin sellaista, joka on vastoin vallitsevaa tapakulttuuria, taide voipi toimia hyvinkin herättäjänä olotilasta, joka on kenties ajatumassa pysähtyneisyydessään johonkin turmiolliseen."

Ymmärrän että jonkinlainen siedettävä harmonia on löydettävissä Kesselin, Mäen ja Sakarin edustamien ajatusten keskmun, mutta Tanja Karpelan ulkoa opintun kaltainen laillisusutta korostava näkemys saa horstwesselit soimaan korvissani.

P.S Kokeilin etsiä teemasta ideoita kirjoittamalla kuukkeliin brutaali taide. Suomenkielinen haku antoihin mielenkiintoista luettavaa. Kun tein saman englanniksi ja kirjoitin brutal art, oli tuloksena jotain sellaista, joka käänsi heikon vatsani ylösalaisin.

Tapio Parkkari

|